Tätä kolumnia kirjoittaessani maailmantalous nikottelee edelleen. Kohta jo kahdeksan vuotta jatkunut hitaan kasvun vaihe ei näytä päättyvän. Investoinnit ja vienti eivät vedä maailmalla, ja poliittinen rauhattomuus kasvaa. Kansa äänestää brexiteistä, ja kaikenlainen populismi voi hyvin. Rauhattomuutta aiheutta ihmiskunnan suurin kysymys: kasvavatko talous ja hyvinvointi enää tulevaisuudessa samaa vauhtia kuin aikaisemmin?
Kaiken surkuttelun keskellä on syytä muistaa se suurempi kuva. Köyhyys on laskenut matalammalle kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Kehittyvät taloudet vaurastuvat ja ihmiset voivat aiempaa paremmin ympäri maailman. Huoli kasvusta onkin suuri erityisesti kehittyneissä maissa, jotka ovat nauttineet jatkuvasta vaurastumisesta ja joiden väestö nyt vanhenee.
Vastaus kasvun jatkumiseen on ekonomistin näkökulmasta lohdullisen positiivinen. Ihmiskunta on vasta sivistyksensä alkumetreillä. Tiede ja talouskasvu ovat laukanneet eteenpäin vasta hieman yli 200 vuotta. Ymmärryksemme on vielä kuin hiekkalapion raapaisu maapallon kuoressa. Jokainen lisäraapaisu lisää ymmärrystä itsestämme, elinympäristöstämme ja maailmankaikkeudesta.
Hyvinvoinnin kasvu ei siis ole tullut tiensä päähän, mutta uuden vauhdin ottaminen vaatii syvälle talouden rakenteisiin meneviä uudistuksia sekä panostuksia tieteeseen ja koulutukseen.
Myös talouden kasvumallia pitää uudistaa. Hyvinvoinnin kasvattaminen ei tosin vaadi mitään uusia ihmekonsteja. Pikemminkin tarve on palata takaisin sellaiseen, mikä välillä jo pääsi unohtumaan: eettisesti vahvalla ja kestävällä pohjalla rakennettuun, yli sukupolvien ylittyvään omistaja-yrittäjyyteen.
Tästä näkökulmasta katsoen maailma näyttää valoisammalta. Kultakutrikauden ylikuumentunut markkinahumu, kyseenalaiset velkavivut, tarpeeton suuruuden ihailu, korporatismi ja korruptio ovat menettämässä elintilaansa. Tilalle on tulossa vahva usko yrittäjyyteen, pieniin ja keskisuuriin firmoihin, joiden kasvolliset, rohkeasti riskiä sukupolvesta toiseen ottavat perheyrittäjät laittavat omat rahansa likoon sen sijaan, että kahmaistaisiin veronmaksajien kukkarosta.
Ainut kysymys Suomen menestyksen kannalta on se, uskaltavatko päättäjät tehdä tarvittavat päätökset verotuksessa, työmarkkinoilla tai sääntelyssä, jotta maamme jäykät rakenteet uudistuisivat ja riskinotto, omistajuus ja yrittäjyys täällä kannattaisivat. Olisi hyväksyttävä, että työpaikkoja luovat omistajat, eivät poliitikot, ay-liike tai virkamiehet. Jos Suomella on vastuullisia omistajia, meillä ei ole mitään hätää nyt tai tulevaisuudessa.
